Olen pitänyt päiväkirjaa kauan ja hartaasti. Siis salaista päiväkirjaa. Vaatekaapissa on jossain vanhojen ryysyjen alla vihkoja täynnä teiniangstia ja vähän vanhemman minän angstia. Muutama vuosi sitten lukiessani kirjoituksia se silkka käsittämätön angstin ja epätoivon ja suureellisen tuskan määrä alkoi ahdistaa (!) liikaa ja lopetin päiväkirjan pitämisen. Mikä oli harmi, sillä olen sitä kaivannut. Kirjoittaminen oli loppujen lopuksi halpaa terapiaa. Jahkailtuani tarpeeksi kauan tulin tänne. Ja kuten sanotaan loppu on historiaa. Yksi syy julkiselle vuodatukselle on hillitä drama queen- tyyppisiä ylilyöntejä. En kuitenkaan tarkoita tätä kenenkään muun luettavaksi kuin itselleni. Hmh. Voi näitä modernin elämän paradokseja. Yksityinen on julkista ja julkinen yksityistä. Mutta näin juhlavasti kuitenkin totean tämän blogin (sanotaan vielä tässä vaiheessa, että viime vuoden eniten inhomani sana oli...ta-daa: BLOGI)..avatuksi.

Sain tällä viikolla lahjaksi Chrales Dickensin Bleak House- kirjan. Katselin sarjan tv.stä ja niinhän siinä kävi, että hurahdin Dickensin nimiin. Guppy, Snagsby, Smallweed ja Deadlock. Puhumattakaan Jellybystä.Mutta kyllä kirjassa on muutakin kuin hassuja nimiä. Olen sivulla sata, joten syvällisemmät pohdinnat tulevat myöhemmin.
Olen tällä hetkellä kahden kirjan loukussa. Toinen on Hotakaisen Huolimattomat. Luin sitä viikonloppuna puoleenväliin ja halusin säästää herkkua joten nyt pihtaan ja luen Dickensiä.

Tämä oli juhlallinen avauspuheenvuoroni. tuuletan ja lopetan.Lopetukseksi laitan Loesje aforismin, jonka sain hollantilaiselta postcrossaajalta:

"Vroeger kletste je met je buurman

Nu chat je met een Chinees".