Ulkona sataa lunta, sellaista pehmeää ja märkää. Tuntuu kuin kulkisi pumpulissa. ääriviivat ovat pehmeät ja äänet vaimeammat.

Viime yönä oli taas yksi pieni maailmanloppu. Kyyneleistä ei meinannut tulla loppua, olin jossain hyvin pimeässä paikassa. Ja mikä pahinta, tunsin olevani siellä niin yksin, kuin olisin mustassa aukossa ja toinen ihminen ei sinne voinut tulla minua kiskomaan pois. Ei vaikka olisi halunnut. En vain osaa enää puhua, tuntuu kuin aivoista olisi imetty pois kaikki tunnevaraston sanat. Haluaisin kertoa miltä tuntuu, mutta en pysty.

Mutta maailma ei tietenkään lopu, vaikka se siltä tuntuu. Nukahdin, näin unia ja heräsin ja kaikki oli ennallaan. Se siinä onkin:sisällä on kaikki ihan rikki, mutta maailma se vaan menee menojaan. Se narttu.

Sisäisestä kieriskelystä hieman maallisempiin asioihin. Laitan lounaaksi itselleni mustaa pastaa, jota ostettiin Italiasta viime kesänä.Se on mahtavan näköistä. Ja kuuntelen Garden of Delightia. Mulla on viime päivinä ollut suunnitteilla yksi työjuttu, mutta kun se on niin epävarma, pidän sen vain omassa päässäni. Siellä missä muutenkin on kaikenlaista epävarmaa.  Ensi viikolla tiistaina olen viisaampi. Siis en tietenkään ole viisaampi, mutta tiedän enemmän.